Suomen maatalouden kasvihuonekaasupäästöjä voidaan vähentää monin eri keinoin, mutta toimenpiteiden kustannukset ja vaikutusten nopeus vaihtelevat merkittävästi. Suurin yksittäinen päästölähde on turvemaapellot, joilla päästöjä voidaan vähentää verraten nopeasti ja kustannustehokkaasti. Märehtijöiden metaanipäästöjä voidaan vähentää nopeasti rehulisäaineiden käytöllä, mutta tästä aiheutuu huomattavia lisäkustannuksia. Eläinjalostuksella voidaan parantaa lypsylehmien rehunkäyttökykyä edullisesti, mutta hyöty realisoituu vasta pitkällä aikavälillä.
Luonnonvarakeskus (Luke) on tuottanut tietopaketin maatalouden merkittävimmistä kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiskeinoista ja niiden kustannuksista.
– Luken viimeaikaiseen tutkimukseen perustuva lyhyt yleistajuinen raportti ja siihen liittyvä PDF-infograafipaketti on suunnattu erityisesti poliittisen valmistelun tueksi sekä asiantuntijoiden, viljelijöiden ja asiasta kiinnostuneiden käyttöön, kertoo Luken Ilmastoviisas hiilenkierto -tutkimusohjelman johtaja Anne Tolvanen.
Isoimmat päästösäästöt turvemailta
Yli puolet maataloudesta peräisin olevista kasvihuonekaasupäästöistä on peräisin maankäyttösektorilla (LULUCF) raportoitavasta turvemaapeltojen maaperän hiilivarastojen hajoamisesta. Tätä hiilivarastojen hajoamista voidaan hidastaa esimerkiksi uudisraivausta välttämällä, muokkausta vähentämällä, kasvipeitteisyyttä lisäämällä ja pohjaveden pintaa nostamalla.
Kivennäismaapelloilla hiilen sidontaa maaperään voidaan tehostaa monivuotisten nurmien viljelyä ja hiilisyötettä lisäämällä.
Nykyiseen tilanteeseen verrattuna näiden toimenpiteiden arvioitiin yhdessä vähentävän maatalouden LULUCF-sektorin päästöjä 17 prosenttia vuonna 2030, 22 prosenttia vuonna 2035 ja 27 prosenttia vuonna 2040.
Päästövähennysten kustannukset vaihtelevat tällä aikavälillä merkittävästi. Turvemailla ne ovat 15–50 euroa per t CO2-ekv. ja kivennäismailla 50–450 euroa per t CO2-ekv.
Myös ruokinta ja eläinjalostus ovat tärkeitä päästöjen vähentäjiä
Kotieläinten ruuansulatuksen metaanipäästöt ovat toinen merkittävä maatalouden päästölähde. Näiden päästöjen määrä oli 2,1 milj. t CO2-ekv. vuodessa, mikä oli 13 prosenttia maataloudesta peräisin olevien KHK-päästöjen kokonaismäärästä vuonna 2019.
Nautojen metaanipäästöjä voidaan vähentää 3–4 prosenttia ruokinnan muutosten ja peräti 25 prosenttia kaupallisen rehun lisäaineen, 3-nitro-oksipropanolin (3-NOP) avulla.
– Metaanipäästöt vähenevät välittömästi rehun lisäaineen avulla, mutta sitä on syötettävä jatkuvasti. Kustannukset ovat korkeat, noin sentti maitokiloa kohden, mikä vastaa sadan euron lisäkustannuksia per lehmä vuodessa, Luken erikoistutkija Seppo Ahvenjärvi pohtii.
Päästöjä voidaan vähentää myös jalostamalla eläinten rehunkäyttötehokkuutta. Jos jalostusta tehostetaan, maidontuotannon hiilijalanjälkeä voitaisiin pienentää nykyisestä 19 prosenttia vuoteen 2050 mennessä, ja tämän kustannukset olisivat noin 3 euroa per hiilidioksidiekvivalenttitonni
– Jalostuksen kustannukset ovat siten alhaiset, mutta niiden hyöty realisoituu vasta pitkällä aikavälillä, Ahvenjärvi toteaa.
Maatalouden energiasäästöt vaikeita
Maatalouden energiankäytön osuus kokonaispäästöistä oli vuonna 2019 vain 0,9 milj. t CO2-ekv., eli alle 10 prosenttia maatalouden kokonaispäästöistä. Päästöjä voidaan vähentää kehittyvän teknologian ja biopolttoaineiden avulla. Esimerkiksi siirtymällä dieseltraktoreista sähkötraktoreiden käyttöön fossiilisten polttoaineiden päästöistä voitaisiin vähentää noin kaksi kolmasosaa.
Lyhyellä aikavälillä realistisia vaihtoehtoja sähkötraktorille voisivat olla biodieselin käyttö nykyisen kaluston polttoaineena tai biokaasutraktori. Maatalouden energian käytön päästöjä voidaan vähentää myös viljan tuoresäilönnän avulla ja luopumalla fossiilisten polttoaineiden käytöstä viljan kuivauksessa.
Ahvenjärvi kuitenkin painottaa, että esimerkiksi maatalouskoneiden sähköistymisen avulla saavutetut päästövähennykset ovat vielä kalliita.
Mahdollisuus päästövähennystoimiin vaihtelee alueellisesti
Suomalaisten maatilojen välillä on huomattavia eroja peltohehtaaria tai eläinyksikköä kohti tuotettujen kasvihuonekaasupäästöjen määrissä. Tätä selittävät tilan eloperäisten peltojen määrä, tuotantosuunta ja rehuomavaraisuus.
Siten myös päästövähennystoimet ja -mahdollisuudet vaihtelevat. Esimerkiksi keskimääräisen pohjoispohjanmaalaisen lypsykarjatilan kasvihuonekaasupäästöjä voidaan vähentää noin kolmannes turvepeltojen ja nautojen lisäaineruokinnan avulla. Vastaavalla keskimääräisellä pohjoissavolaisella tilalla, jossa turvepeltoja on vähän, päästövähennyspotentiaali on neljännes kokonaispäästöistä.
– Tämän vuoksi myös tilojen päästövähennysten kustannukset vaihtelevat merkittävästi, Ahvenjärvi sanoo.
– Raportti tuo esiin, että yksittäistä hyvää, nopeaa ja halpaa päästövähennyskeinoa ei ole, vaan eri keinoilla on erilaiset hyödyt ja haasteet. Tehokkaimmin päästöjä voidaan vähentää kohdistamalla toimet suurimpiin päästölähteisiin, eli turvepeltoihin. Tämä kuitenkin edellyttää politiikkaohjausta, uusia tukitoimia ja yhteiskunnan tukea, jotka kannustaisivat viljelijöitä päästövähennyksiin, jatkaa Anne Tolvanen.